Kärrynpyörät

Tiedossa ei ole, koska ja kenen aloittamana Santaskylässä alettiin valmistaa kärrynpyöriä. Ensimmäinen kirjallinen maininta kylän kärrynpyöristä lienee vuodelta 1887. Professori Pentti Virrankosken tutkimusten mukaan Satakunnan maanviljelysseura on silloin vastannut Senaatin kotiteollisuustiedusteluun, että Kankaanpäässä tehdään myytäväksi muun muassa kärrynpyöriä. Saman tutkijan mukaan Aamulehti, Satakunnan Sanomat ja Kotiteollisuus ovat kirjoittaneet myöhemmin samasta aiheesta.

Aamulehti on maininnut 3.7.1888, että Tampereen markkinoilla oli myynnissä kärrynpyöriä Kankaanpäästä 6 - 7 markalla pari.

Satakunnan Sanomissa 1.1.1913 on Yrjö Päivike kirjoittanut, että Santasen kylässä tehdään kärrynpyöriä.

Talollinen Vänni Myllykoskella on vesivoimalla käyvä sorvi, jolla kaikki kapat tehdään. Vesivoima on johdettu pajaankin, ja Myllykoski raudoittaa melkein kaikki naapurien tekemät pyörät, keskimäärin 250 paria vuodessa. Hän sorvaa lisäksi kappoja noin 400 paria vuodessa. Kaupaksi myydään valmiita pyöriä, mutta myös kokoamattomia puuosia. Pyörien puita tekevät talolliset Juho Isosantanen, Salomon Kovamäki, O. Luomansuu ja Erkki Kurkela sekä torppari Iisakki Hiulumäki. Kurkela raudoittaa pyöränsä itse, muut raudoittavat Myllykoskella.

Erkki Suonpään kirjoituksessa Kotiteollisuudessa 1940 kerrotaan, että Satakunnassa ja sen lähiympäristössä näkee usein markkinoilla ja toripäivillä kaupattavan siististi tehtyjä ja jykeviä raudoitettuja työrattaan pyöriä, jotka melkein poikkeuksetta ovat kankaanpääläistä kotiteollisuutta. Kirjoituksen mukaan pyöriä on Santaskylässä tehty toistasataa vuotta. Taito on periytynyt isiltä pojille. Jotkut pyöräntekijät ovat arvioineet tehneensä pyöriä 3000 paria. Vuonna 1940 pyörämestareita oli kylällä enää kymmenen, veljekset Kalle Koivusalo neljän ja Juho Alakoski kolmen poikansa kanssa sekä Salomon Kovamäki. Samana vuonna on vanhemmista pyörämestareista muistettu Mylly-Kaapo (kuollut 1870), Töpö-Antti (k. 1890), Mikko Koivusalo (k.1900), Juho Pitkäkoski (k.1905), Hautamäen Hiski (k. 1910) sekä Kurkelan Matti ja Aaro. Näistä etenkin Mylly-Kaapo ja Töpö-Antti elivät melkein kokonaan pyöränteolla ja muulla puutyöllä. Töpö-Antti oli palelluttanut kätensä melkein sormettomiksi, mutta teki silti rattaanpyörät samassa ajassa kuin tervekätiset kilpailijansakin..

Vanhojen kirjallisten tietojen lisäksi Santaskylässä muistetaan vielä kärrynpyöräteollisuuden valta-aika, vaikka sen päättymisestä on kulunut jo puoli vuosisataa. Elossa on vielä miehiä, jotka nuoruudessaan tekivät pyöriä tai ainakin auttoivat isiään niiden teossa. Silloin pyöräteollisuus oli kylän jokapäiväistä elämää, tehtiinhän pyöriä lähes jokaisessa talossa. Varastoissa ovat säilyneet monet isien käyttämät työkalut. Niitten alkeellisuus kertoo onnistuneen tuotteen syntyneen enemmän tekijänsä taitavien käsien kuin hyvien työkalujen ansiosta. Kylässä oli seppiä, jotka kykenivät pajansa ahjossa liittämään rautoja yhteen ilman näkyvää saumaa. Monien taito riitti hoitamaan koko ketjun itse, hakemaan metsästä tarvepuun, valmistamaan sen pyöriksi, raudoittamaan ja vielä myymään valmiin tuotteen Tampereen markkinoilla. Huippuunsa kehittynyt ammattitaito turvasi pyörien jatkuvan menekin ja toimeentulon monelle perheelle.

Pyöräteollisuus eli huippukauttaan 1930-luvulla. Sota-ajan aiheuttamasta lamasta se elpyi vielä 1940-luvulla, mutta kumipyörien yleistyminen lopetti sen kokonaan seuraavan vuosikymmenen alussa. Viimeinen pyöräntekijä oli Nestori Myllykoski.

Pyörien ulkokehän puuosuus tehtiin kuudesta kappaleesta, joita nimitettiin kiekoiksi. Aiemmin ne veistettiin kirveellä kaavan mukaan piirrettyyn kaarevuuteen ja höyläyskelpoisiksi. 1930-luvulla saatiin käyttöön kolmen miehen käsivoimalla käyvä vannesaha, jolla kiekkojen muotoilu kävi nopeasti. Kun raaka-aineena alettiin vielä käyttää oikeaan vahvuuteen sahattua lankkua, niin yksi aikaavievimmistä työvaiheesta ei enää ollut päivän työsaavutusta hidastamassa. Kiekkojen päihin porattiin reiät, joista ne yhdistettiin toisiinsa puutapilla.

Sääripuita, joita sanottiin kipuloiksi, tarvittiin 12 kappaletta, kaksi kutakin kiekkoa kohti. Kun kipulatkin alettiin sahata lankusta vannesahalla, työ nopeutui ja puuta säästyi. Sven Myllykoski sorvasi kylässä tarvittavat pyörien kapat rakentamallaan vesivoimakäyttöisellä sorvilla. Kapan radoituksena oli kapeat vanteet, joista kaksi vyötti kapan vahvemman osan kipuloiden molemmin puolin. Ohemmissa päissä oli sisäpäässä kapea vanne ja ulkopäässä noin 10 senttiä leveä hela, jota sanottiin torveksi. Ulkonevana osana se suojasi akselin pään. Vanteet lyötiin kuumennettuina paikoilleen, joten ne jäähtyessään kiristyivät ja sitoivat kapan särkymättömäksi.

Kappaan porattiin kulmikkaat pitkämäiset reiät kipuloita varten. Toisesta päästään kipulat kiinnittyivät kiekkojen pyöreisiin reikiin. Käytetty puu oli hyvin kuivattua ensiluokkaista koivua. Kaikki osat höylättiin ja liitokset tehtiin tervan kanssa. Työpäivät olivat pitkiä. Miehen päivän työsaavutus oli kolme, jopa neljäkin työparia, jos kappa oli valmiiksi rei’itetty.

Valmistuneita pyöriä raudoitettiin useita samalla kertaa. Mäntyniemen Kallen pajalla oli kasvavan männyn juurella pyörän kiekon mallin mukainen poikittaisilla raudoilla lujitettu alusta, jonka päällä kylmää lattarautaa syötettiin eteenpäin. Toinen mies paineli muutaman sentin välein rautaa kaarevaksi. Työkaluna oli rautakanki, jonka toinen pää mäntyyn kiinnitetyssä helassa. Muotoutuneen vanteen päät "keitettiin yhteen". Usein tehtiin kaksikin saumaa jäännöspaloja käytettäessä. Ahjossa sulamispisteeseen kuumennettuja rautoja yhteen liitettäessä saumakohtaan heiteltiin hienoa hiekkaa. Sillä estettiin rautojen kiinnittymistä haittaava "sittaantuminen".

Valmiita vanteita nimitettiin siimoiksi tai siimakangiksi. Niitä ladottiin joskus kymmenenkin päällekkäin rautakoukkujen varaan sopivalle korkeudelle maasta. Reunan alla kauttaaltaan poltettiin pieniksi pilkottuja kuivia puita. Tasaisen punaiseksi kuumennettu siima lyötiin pyörän päälle kahden miehen voimin painavilla pajavasaroilla. Paikalleen asetetun siiman ei annettu polttaa pyörää. Siksi paikalle oli varattu vettä liekkien sammuttamiseksi ja raudan jäähdyttämiseksi. Jäähdyttyään siima naulattiin jokaisen kiekon kohdalta pyörään kiinni. Naulojen reiät porattiin omatekoisella poralla. Poran terätkin olivat oman pajan tuotteita. Poratessa reikää kostutettiin suolavedellä, kostuttajana oli usein silakan suolaveteen kastettu sulka. Kahden miehen päivän työsaavutus oli viisi raudoitettua pyöräparia.

Ala-Honkajoen kauppias Alander välitti akseliraudan pitkinä kankina, joista akselit katkottiin. Yhteen sulattamalla jäännöspalatkin käytettiin hyväksi. Akselin päät taottiin pyöreiksi kartion muotoon ja taivutettiin niin, että paikoilleen asetettujen pyörin yläreunat kulkivat alareunaa leveämmällä. Näin pyöristä piti tulla kevyemmän kulkuiset. Tälläisestä pyörien asennosta käytettiin nimitystä hajokas. Akselin takomakohdan sisäpäihin lyötiin juurirengas estämään pyörää kulkeutumasta kärrykoria hankaamaan ja ulkopäihin tehtiin reikä rautatappia varten, jolla estettiin pyörien putoaminen. Kappaan tehtiin kartiomainen reikä ja sen molempiin päihin kiilattiin akseliin sopivat rautahylsyt. Lopuksi pyörän puuosat tervattiin. Tervaus oli pikkupokien työtä, mutta toisinaan siihen osallistuivat naisetkin.

Vannesahan tulon jälkeen suurin edistysaskel pyöräteollisuudessa oli tehtaalta määrämittaisina saatavien akselien käyttöönotto. Ne olivat tehtaalta tullessaan laakeriosiltaan esitaottuja, joten erittäin raskaasta pajassa takomisesta päästiin eroon. Vain hienotaonta laakeriholkille sopivaksi jäi oman sepän tehtäväksi. Holkit, joita sanottiin pyssyiksi, saatiin valurautaisina tehdastuotteina. Kotitekoiset käytössä olleet laakerirenkaat, jotka kuluivat ja kuluttivat akselia, jäivät pois käytöstä. Pyssy kesti niin hevosen kuin miehenkin iän. Akselin päihin tehtiin rautatapilla varatun reiän sijaan kierteet nelikulmaiselle mutterille, jonka laajempi kantaosa esti pyssyn sivuliikkumisen.

Kapan akselireikä suurennettiin kourutaltalla pyssylle sopivaksi. Pyssyn pyörimisen estävät korvakkeet tarvitsivat lisäuran. Pyssy kiinnitettiin kappaan vain kiilaamalla. Työ oli tehtävä tarkasti. Vain suoraan asennettu pyssy takasi pyörän suoran ja tasaisen pyörimisen. Pyssyn pään tuli koskettaa tasaisesti niin juurirengasta kuin akselin mutteriakin. Pyörimisääntäkin tarkkailtiin. Sen piti olla heleä ja kauaksi kuuluva.

Vakiokokoisten pyörien lisäksi 1930-luvulla ruvettiin tekemään pienempiä kevyitä käsikärryn pyöriä ja vankkureitten pyöriä. Vankkureissa oli kaksi pyöräparia, takana vakiokokoiset ja edessä pikkupyörät, jotka mahtuivat kääntymään korin alla. Jonkin verran tehtiin pieniä kotikärrynpyöriä.

Kärrynpyörien markkinoinnissa ei yrityksistä huolimatta saatu aikaan mainittavaa yhteistoimintaa. Keskinäinen kilpailu, josta kateuskaan ei ollut kaukana, velvoitti tekemään ensiluokkaista työtä. Joskus kiireinen pyörämestari saattoi käyttää puolikuivaa puuta. Silloin tuotteen lujuus kärsi. Tuotannon loppuaikana markkinoille alkoi ilmestyä myöskin tehdasvalmisteisia kärrynpyöriä. Uusi yrittäjä ei pärjännyt 600 mk maksavilla pyörillään Santaskyläläisten veloittaessa vain 350 mk. Siksi Tamperelaisen kilpailijan kerrottiin menneen konkurssiin. Pyörien hintaa voitiin taas nostaa 400 mk, jopa vähän ylikin. Hinta pysyi kohtalaisen vakaana 1930-luvun loppuun saakka.

Tärkein myyntipaikka oli Tampereen tori. Markkinoille saattoi olla menossa 15 hevosen jono pyöräkuormineen. Myyntimatkoilla piti yöpyä taloissa Ikaalisten seudulla mennen tullen. Markkinoilla viivyttiin kaksi päivää. Tampereellakin piti hankkia yöpymispaikka miehille ja hevosille. Molempien eväät kuljetettiin mukana. Näsijärven takaa tulleet ostajat vaativat myyjää kuljettamaan pyörät Mustalahden satamaan. Silloin myyjä tarttui akseliin ja työnsi pyörät käsivoimin pitkin katuja laivarantaan. Pyöriä kuljetettiin paljon myös naapuripitäjiin ja Etelä-Pohjanmaalle talosta taloon kulkien. Tätä myyntitapaa oli noudatettava silloinkin, kun koko kuormaa ei saatu Tampereen torilla myydyksi. Kotiin palatessa piti koko kuorman olla myytynä.

Jossakin vanhemmassa kirjoituksessa on mainittu, että Santaskylän kärrynpyöriä olisi myyty Pietarissa asti. Tämä tieto ei varmaankaan pidä paikkaansa. Ehkä asian kertoja on tarkoittanut Pietarsaarta, jonne Juho Alakoski on eräälle sepälle toimittanut pyörien puuosia 1921 - 22.

Myyntimatkoilla useamman hevosen kulkueessa vain yhdellä oli kärrykori. Toiset vetivät tilapäisalustaa, jolle oli lastattu viisi pyöräparia pyörät akseleista irrotettuina. Kuudes pyöräpari kuljetusalustan alta myytin myös. Alustana ollut puutavara lastattiin paluumatkalle lähtiessä mukana tulleeseen kärrykoriin ja ylimääräiset hevoset saivat kävellä vapaana.

Myyntipaikalla akselisto koottiin. Vaativa ostaja koetti pyörien pyörimisherkkyyttä ja pyörimisääntä. Pitkillä ajomatkoilla ei ollut yhdentekevää pyöristä lähtevän äänen laatu. Raha ei ollut ainoa maksuväline. Pyörät vaihdettiin monesti viljaan. Varsinkin Etelä-Pohjanmaalta palaava pyöräkauppias toi usein viljakuorman tullessaan.

Pyörien hevoskuljetus loppui vähitellen, kun kylään ilmestyivät ensimmäiset kuorma-autot 1930-luvun puolivälissä. Näin pyörien valmistuksessa ja myyntikuljetuksessa oli edetty kauaksi siitä ajasta, jolloin jo 1800-luvun alkupuoliskolla pyöriä tehneen Mylly-Kaapon kerrotaan sanoneen, että: "Ei siinä järkeä tarvita, kun kärrynpyöriä tekee ja kokoaa. Se on samaa työtä päivästä toiseen. Mutta siltä järkeä vaaditaan, joka niitä myy."

Tiedossa ei ole, miksi eräs pankki käyttää tunnuksenaan kärrynpyörää. Tunnuksen aiheen voisi kuvitella lähteneen Santaskylästä, jossa kärrynpyörät turvasivat elämisen mahdollisuuden monelle sukupolvelle. Monipuolinen kotiteollisuus kasvatti ihmisiin ahkeruuden ja yrittämisen hengen. Sen turvin Santaskylä ei luhistunut rakennemuutokseen, jonka kärrynpyörien menekin loppuminen aiheutti. Esivanhemmilta peritty kädentaito elää kylässä vieläkin. Santaskylän miesten ja naisten perinteistä käsityötaitoa tutkivalle vieraallekaan ei jää epäselväksi, miksi karusta ja hallanarasta syrjäkylästä on muutamassa vuosikymmenessä kehittynyt voimakas maatalousalue, jonka karjantuotanto yltää kärkipaikalle kunnan kylien joukossa.

Reino Korvalan kirjoitus
Santaskylän kirjaa varten 1993.

Kankaanpään Joulu 1996